Kuva: Jakke Lehtonen

biosaatavuus

Jakke Lehtonen - Tuesday, 2 August 2016, 18:21
 

Biosaatavuus (bioavailability) on termi, johon törmää kohtuullisen usein. Se on lähinnä huono käännös merkityksestä olla saatavilla, ja usein käytetäänkin termiä bioaktiivisuus – joka sekin on toisaalta hieman eri asia. Useimmiten siihen suhtaudutaan kuten imeytymiseen tai hyödynnettävyyteen, ja periaatteessa siitä onkin kysymys, mutta kyse on kuitenkin hieman laajemmasta määritelmästä, jossa molemmat yhdistetään.

Biosaatavuus tarkoittaa

ravintoaineen määrää, joka on mahdollista imeyttää ruuansulatuksessa ja saadaan käytettäväksi aineenvaihduntaan tai varastoitavaksi kudoksiin

Pelkkä imeytyminen ei siis riitä, vaan aineen on oltava myös hyödynnettävässä muodossa. Koska tiedetään, että monet eri tekijät, kuten muiden ravintoaineiden määrät, eläimen ikä, aktiivisuus jne. vaikuttavat, niin ne pitäisi myös olla aina ilmoitettu kun puhutaan biosaatavuudesta.

Periaatteessa in vitro eli koeputkessa tehdyt sulavuuskokeet, joita usein käytetään mittarina jonkun aineen käytettävyydelle ruokana, eivät kerro biosaatavuudesta mitään. Olen kuitenkin törmännyt tutkimuksiin, joissa iloisesti puhutaan biosaatavuudesta, koska jokin on saatu sulamaan suolahapon, entsyymien ja lämmön avulla.

Termi ei siis ole kiveen hakattu, ja paikoin on tutkimuksen kontekstistä pääteltävä minkä merkityksen tutkija on biosaatavuudelle antanut.

Biosaatavuus on otettu osaksi käyttöön siksi, että saataisiin jokin suhteellinen tarvetta ja sen tyydyttämistä paremmin kuvaava suure käyttöön. Käytännössä se tarkoittaisi vaikkapa että kun erään pennun tarve sinkille on 20 mg, niin 2 % kalsiumilla olevassa ruuassa on oltava sinkkioksidia n. 130 mg, koska sen bioaktiivisuus on 20 % (130 milligrammassa sinkkioksidia on 80 % sinkkiä eli 104 mg, josta hyödynnettävää on 20 % eli n. 20 mg) – mutta tilanne muuttuukin, jos puhutaan vanhuksesta, jolle sinkkioksidilla biosaatavuus onkin 4 %, koska eläimen ikä vaikuttaa.

Biosaatavuus tulee vastaan aina silloin kun yritetään tulkita paljonko vaikkapa hivenainetta saadaan. Imeytymismäärät vaihtelevat kaavamaisesti ajateltuna mangaanin, kromin tai ei-hemiraudan (muusta kuin lihasta saatava rauta, joka ei ole “veripohjaista”)  alle viidestä prosentista aina kuparin ja seleenin yli 70 prosenttiin. Mutta nuo ovat kaavoja, jotka on rakennettu vakioidussa tilanteessa normaalina sulavuutena. Kun lisätään sinkkiä, niin raudan imeytyminen saattaa laskea huomattavasti. Mutta jos ohessa annetaan C-vitamiinia, niin ei-hemirauta imeytyy lähes yhtä hyvin kuin hemirauta (Fairweather-Tait 1998 1).

Myös säätely vaikuttaa eli tarvitaanko ravintoainetta ylipäätään vai pitääkö imeytymistä tehostaa. Samaan liittyy imeytymisreitit suoliston läpi, jotka vaihtelevat eri aineittain (ja aina ei edes tiedetä miten jokin imeytyy).

Ruuan valmistuksen (prosessoinnin) väitetään paikoin heikentävän biosaatavuutta, varsinkin hivenaineiden kohdalla. Väitteeseen törmää säännönmukaisesti elävämmän ravinnon opeissa, varsinkin kun puhutaan orgaanisista mineraaleista. Tämä ei ole yksioikoinen kysymys, vaan se riippuu mitä tehdään ja mille tehdään. Paikoin valmistaminen saattaakin heikentää imeytymistä ja hyödynnettävyyttä, mutta paikoin se taasen parantaa, kuten vaikka kasvisruokien fytaattien suhteen paranee valmistuksen tuhotessa sen. Asiaa on siis aina punnittava tapauskohtaisesti.


» Koiramaailman termit